Vastuullisuusmerkit, uhka vai mahdollisuus yritysvastuulle?

Kirjoittaja

Toimitusketjujen sertifioinnit ja niistä todistavat vastuullisuusmerkit ovat yleistyneet etenkin kuluttajatuotteiden viestinnässä. Merkkien uskottavuus kärsii kuitenkin inflaatiosta. Onko niistä hyötyä vai haittaa vaikuttavan vastuullisuuden toteutumiselle? Merkki ei joka tapauksessa yksin riitä vastuullisuustyöksi. Vastuullinen yritys pyrkii toiminnassaan merkin vaatiman tason yli.

Sertifioinnilla tarkoitetaan tässä yhteydessä kolmansien osapuolien tarjoamia todistuksia siitä, että yrityksen pääsääntöisesti kehittyvissä maissa sijaitsevat hankintaketjut toimivat – sertifikaatista riippuen – sosiaalisen, taloudellisen ja/tai ympäristövastuun mukaisesti. Sertifioinnin toteuttaa yleensä järjestö tai viranomainen, joka auditoi yrityksen toimintaa, tuotantoa ja materiaalilähteitä, esimerkiksi työolosuhteita tomaattiviljelmällä. Sertifikaatteja on lukuisia, esimerkiksi elintarviketeollisuudessa tunnetuimpina Reilu kauppa, Rainforest Alliance, UTZ ja MSC. Niiden merkiksi lopputuotteissa näkyy sertifioivan tahon logo, niin sanottu vastuullisuusmerkki. Osa merkeistä kertoo laajemmin vastuullisuudesta, osa keskittyy esimerkiksi vain energiatehokkuuteen. 

Minimikriteerit täyttyvät, työkalu yrityksille ja kuluttajille

Sertifiointijärjestelmissä ovat useimmiten osallisina iso järjestö, länsimaiset yritykset ja pienet tuottajat kehittyvissä maissa. Se, että järjestö toimii välikätenä yritysten ja tuottajien välillä, tasoittaa niiden valtasuhteita verrattuna suoraan kaupankäyntiin. Usein välikäsi on tarpeellinen siksikin, että suora ostaminen veisi yrityksiltä ja kuluttajilta aikaa ja vaivaa.   

Sertifikaatti pyrkii takaamaan sen, että yrityksen toiminnassa noudatetaan määriteltyä vastuullisuuden minimitasoa, esimerkiksi että raaka-aineen pientuottajat saavat tietyn korvauksen ja heidän työolonsa ovat kunnossa. Tuottajien tukemisen kautta hyöty leviää paikallisyhteisöön. Ilman sertifiointijärjestelmää on vaarana, että tuotot voivat valua esimerkiksi korruptoituneelle valtiovallalle tuotantomaassa.    

Koska sertifikaatti on ulkopuolisen tahon riippumaton arviointi vastuullisuudesta, se antaa konkreettisen ja helppotajuisen työkalun paitsi ostajayrityksille toimitusketjun ja sen riskien hallintaan, myös kuluttajille vastuullisempien valintojen tueksi.

Sekä sertifikaatin että sertifioitujen tuotteiden hankkiminen vaatii resursseja. Niiden hankkija on halunnut panostaa näkyvästi vastuullisuuteen, mikä voi tuoda yrityksille kilpailuetua ja edelläkävijäarvoa markkinoinnissa ja viestinnässä loppuasiakkaille. 

Tehoa ei todistettu, voi johtaa harhaan

Viime vuosina on tarkasteltu varsinkin sosiaaliseen vastuuseen kohdistuvien sertifikaattien tehoa. Joissakin kannanotoissa (esimerkiksi Pederson, A 2014, Viewpoint: Fair Trade and Human Rights in the End-to-End Supply Chain, Supply Chain Management Review) on esitetty, että tuottajat ja paikallisyhteisöt eivät välttämättä saa sertifikaatista niin mittavaa taloudellista etua kuin on tarkoitus tai mahdollista. Osin tämä voi johtua siitä, että kolmannen tahon osallisuudesta huolimatta sertifiointijärjestelmiin pystyy muodostumaan epätasapainoiset voimasuhteet yritysten ja tuottajien välille, ja osin siitä, että järjestöjen varat saattavat päätyä markkinointiin ja jäsenhankintaan, eivät tuottajille. Monilla pientuottajilla ei myöskään ole varaa kalliiseen sertifiointiprosessiin, mikä voi heikentää niiden kilpailuasemaa.

Myös sertifikaateista kertovien merkkien vertaileminen on hankalaa. Niiden saamiseen vaadittavista kriteereistä ei ole aina selkeää tietoa, jolloin kuluttajan täytyy nähdä vaivaa perehtyäkseen asiaan. Esimerkiksi Reilun kaupan kahvissa on saattanut olla sekaisin “reiluilla” ja “tavallisilla” kriteereillä tuotettuja papuja, vastoin yleistä olettamusta. Jotkin yritykset ovat luoneet omat sertifikaattinsa ja niitä vastaavat merkit, joiden merkitys voi olla kyseenalainen tai jopa tahallisen harhaanjohtava. Asiaan vihkiytymätön saattaa siis saada – tunnetuistakin – sertifikaateista erheellisen kuvan tuotteen tai yrityksen vastuullisuudesta ja luottaa siihen, mikä ei edesauta vastuullisempia valintoja. 

On myös tärkeää muistaa, että markkinoilta löytyy paljon tuotteita, jotka ovat vastuullisesti tuotettuja ja hankittuja, vaikka niillä ei siitä sertifikaatin tuomaa virallista leimaa olekaan.

Sertifikaatti on tyhjää parempi

Kuten mitä tahansa järjestelmää, myös sertifikaatteja voi käyttää väärin viher- tai valkopesuun. On selvää, että sertifikaattien vaikuttavuudessa on eroja ja epäkohtia, eikä mikä tahansa sertifikaatti merkkeineen takaa vastuullisuutta.  

Silti usein sertifikaatti on askel oikeaan suuntaan ja lisää todennäköisyyttä vastuullisuuden toteutumisesta. Se tuo esiin tärkeitä vastuullisuuskysymyksiä yritysten hankinnassa ja kuluttajavalinnoissa, ja sen tavoite on pohjimmiltaan hyvä. Parhaaseen tulokseen päästään kehittämällä ja yhdenmukaistamalla sertifikaattien laatua yritysten, järjestöjen, tuottajien ja tutkijoiden yhteistyöllä sillä pyrkimyksellä, että sertifiointijärjestelmä osallistaa ja hyödyttää aidosti niitä, joiden oikeuksia sen on tarkoitus puolustaa. Järjestelmä voi parhaimmillaan toimia sillanrakentajana hyvien käytäntöjen viemisessä kehittyviin maihin, kun tuottajat saavat järjestöltä tukea keskinäiseen järjestäytymiseen ja tuotteidensa saamiseen kansainvälisille markkinoille. 

Sertifikaattia tai ei, yritysten tulee selvittää toimitusketjunsa ja viestiä tuotteidensa vastuullisuudesta läpinäkyvästi ja ymmärrettävästi. 

– Anna 
Ps. Kiinnostuitko aiheesta? Lue lisää näkökulmia sertifikaatteihin Finnwatchin raportista Kaalimaan vartijat.

Jaa artikkeli

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *